Giilavárri - Se joka menee ylös, on sen myös tultava alas

Vesisateen, tuulen ja pakkasen kovettama lumi oli puolimatkaan saakka niin jäistä, että edes hankiraudat eivät tahtoneet pitää. Tämä ei ollut kovinkaan yllättävää, olimmehan seuranneet säätietoja. Kovat tuulen puuskat myös aika-ajoin työnsivät kiusallisesti joka suuntaan. Tämäkin oli odotettavissa.

Kompuroimme kuitenkin lopulta ylhäällä odottavaan kuruun, jossa lumi muuttui pehmeämmäksi. Kiipesimme ylös kurun jyrkkää peräseinää ja odotukset alkoivat olla paremmat, ehkä tästä kuitenkin vielä hyvät laskut saataisiin! Kun pääsimme kurusta tasaisemmalle maalle, hyökyi tuuli päällemme huippuharjanteen takaa käsittämättömällä voimalla.

Kasvot oli pakko paketoida puffeihin ja huppuun. Näkökenttä kapeni olemattomaksi. Laskulasit olisivat olleet repussa, mutta ei niitä uskaltanut alkaa kaivamaan, etteivät irtotavarat lentäisi tuulen matkaan. Olin ehdottomasti mukavuusalueeni ulkopuolella.

Huipulle oli vielä matkaa vajaa 100 metriä. Päätettiin lähteä yrittää. Ärsyttäisi näin lähellä kääntyä takaisin. Painoin katseeni alas suksen kärkiin ja lipsuttelin tuulen paljaaksi pieksemällä jäisellä lumella eteenpäin. Hankiraudat olivat tietysti myös repussa, kun ei niitä kurussa ollut tarvinnut. 

Aina välillä kurkkasin, että suunta on vielä oikea. Kovimpien puuskien aikana pysähdyin, jotten kaatuisi. Jännitin koko kropan ja otin puuskat vastaan. Taistelin yltyvää pelkoa vastaan, joka uhkasi muuttua paniikiksi. Hoin itselleni, että kyllä sie pystyt tähän. Viime metreillä sukseni lipsahtivat kapealla kaistaleella, samaan aikaan valtava puuska sumensi maiseman pöllyävästä irtolumesta. Pelko otti vallan. Näin alapuolellani 10 metrin pudotuksen, jonne olin luisumassa. Itku pääsi.

Sain kontattua tasamaalle. Keräilin itseäni tovin. Huipulle pääsyn ilo ja riemu olivat kaukana todellisuuden tavoittamattomissa. Sovittiin, että kävellään huipulta vähän matkaa takaisin alas päin ja laitetaan vasta sitten kamat lasku kuntoon.

Tuuli tyyntyi ja aurinko tuli esiin. Raahasin suksiani takaisin tulosuuntaan päin ja näin noin kaksi metriä korkean loivan rinteen auringon valossa. Tuotako olin äsken pelännyt kuollakseni? Hämmentävää, miten mieli saa näkemään omiaan. Kroppa tärisi edelleen paniikkikohtauksen jäljiltä.

Tuuli yltyi taas. Käperryin maahan pieneksi palloksi. Kai se kohta taas helpottaisi. En halunnut liikkua ennen sitä. Tunsin käden olkapäälläni. Selkä tuultavasten ja kamat laskukuntoon se sanoi.

Kuru oli hyvää, joskin kaluttua laskua ja tuulikin helpotti. Yritin nauttia, mutta huipun kokemukset olivat imeneet kaiken itseluottamukseni. Kompuroin kurun alas. Olin helpottunut.

Sitten alkoikin jäinen osuus. Alarinne oli niin jyrkkä ja risuinen, että laudan kantilla valuttelusta ei tullut mitään. Yritimme kävellä, mutta kengät luistivat kuin jäällä. Puristin lumilaudan siteen rautaisesta kantalenkistä sormet valkoisina ja katsoin kun kaveri liukastui ja hänen suksensa aloittivat omatoimimatkan alamäkeen. Onneksi ne pysähtyivät jonkin matkan päässä.

Päädyin lopulta laskemaan peppumäkeä laudasta puristaen ja kantapäillä jarrutellen. Välillä vauhti kasvoi siltikin niin suureksi, että pelkäsin törmääväni puuhun tai housujen palavan puhki takapuolesta.

Loivemmalle päästyämme laitoin vielä laudan jalkaan ja koitin valutella jäisellä hangella eteenpäin. Kanteista ei ollut mitään hyötyä ja pannutin vielä muutamaan otteeseen.

Enpä ole aikaisempina päivinä ollut näin iloinen, kun sain heitettyä laudan auton peräkonttiin. Olin todella onnellinen, että reissu oli ohitse.

Jos jotain opin niin sen, että matka epämukavuusalueelta paniikkialueelle on häilyvän kapea. Sekä sen, että selvisin tästäkin ja hoidin itse itseni alas vuorelta, kaikesta huolimatta. Toivon myös, että ensi kerralla, kun minua pelottaa, muistan tämän seikkailun ja voin sanoa itselleni, että selvisin silloin Giilavárrin huipulta kotiin, joten selviän tästäkin.